tiistai 24. maaliskuuta 2020

Me Tansaniassa ja Tansania meissä

Sunnuntai 22.3.

Luulet tietäväsi, mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä.
Karen Blixen kirjeessä Afrikasta 18.1.1919

Jos haluat matkustaa, lähde. Ei haittaa vaikka pelkäät.
Yönaisen Miia Kankimäen neuvo (Kirjassa Naiset, joita ajattelen öisin)

Meiltä on jo useasti kysytty ja tullaan varmaan vielä monesti kysymään, miten Afrikka ja Tansania muuttivat käsityksiämme olemassaolosta, maailmasta, elämästä ja itsestämme. Tämän vuoksi viimeiseen blogiin halusimme vielä kirjoittaa Tuijan ja Ninnin kootut kertomukset siitä, millaisia ajatuksia ja muutoksia kahden naisen yhteisen unelman toteuttaminen sai aikaan. Tämä on tapamme sulkea ympyrä tällä kertaa.

Olemme monesti pohtineet, mistä Tansania -unelma lähti. Ei se ollut pelkkää sattuman satoa. Vuosia sitten Tuija oli host-perheenä tansanialaiselle opiskelijalle. Lisäksi naapurin pariskunta oli viettänyt kaksi vuotta Tansaniassa ja lopuksi vielä Tuija tutustui Madam Angelaan. Ninnillä unelma vapaaehtoistyöstä Afrikassa oli ollut mielessä jo kauan, vaikka tarkkaa paikkaa tai maata ei ollutkaan tiedossa. Tuijan kautta tutustuminen Angelaan selkeytti myös sen, mihin maahan matka voisi viedä. Monesti olimme melko kevyesti puhuneet yhteisestä Afrikka-unelmasta, mutta kun tuli oikea aika, niin lähtöpäätös olikin selvä. Samalla huomasimme, että Tansania oli elänyt sisällämme jo kauan.

Paitsi Tansaniasta ja itsestämme, tämä matka opetti paljon myös ystävyydestä, kohtaamisesta ja luottamuksesta. Matkalla olimme monta kertaa täysin uuden ja välillä hyvin epävarmankin tilanteen edessä. Lisäksi kohtasimme yllätyksiä ja erilaisia suunnitelman muutoksia päivittäin. Tällaisista olosuhteista ja tilanteista selviäminen edellytti täydellistä luottamusta toiseen. Ja yhtään kertaa ei tämä luottamus edes horjunut, vaan aina tiedettiin, että tuleepa vastaan mitä vaan (vaikka 200 opiskelijaa kerralla), niin tilanteesta selvitään yhdessä. Ja kun lähes neljä viikkoa ollaan 24/7 samassa paikassa, ei kumpikaan pysty esittämään mitään muuta kuin on. On vaan aidosti uskallettava olla oma itsensä sekä hyvässä että pahassa. Ja olihan meillä oli kaksi hyvää selviytymiskeinoa: yhteinen turvaverkko ja älyllinen pottuilu.





Tansaniassa kohtasimme kehitysmaan köyhyyden ja ihmisten inhimillisen rikkauden. Kun kirkkokäynnin jälkeen Tabatan kylässä tiedettiin, keitä olimme, kaikki tervehtivät iloisesti ja toivottivat tervetulleiksi. Myös Bukobassa voi kaikkialla aistia hyvän meiningin. Ihmiset olivat iloisia, hyväntuulisia ja avoimia. Kadulla kulkevat lapset ja nuoret tervehtivät iloisesti silmiin katsoen ja välillä "salaa" koskettivat valkoihoista. Bukossa hotellin pihalla harjoittelevat kuorolaiset halusivat jakaa eväät kanssamme, kun vain istuskelimme lähellä. Ihmiset olivat valmiita antamaan toisille niukkuudesta eikä suinkaan yltäkylläisyydestä. Tätä on mahdotonta eikä edes tarpeen verrata suomalaiseen elämäntapaan.










Elämisen rytmi Tansaniassa oli jotenkin hitaampi ja letkeämpi kuin mihin olimme tottuneet. Asioita hoidetaan ja järjestetään, mutta niitä ei yritetäkään saada asettumaan väkipakolla tiettyyn muottiin tai aikatauluun. Luottamus siihen, että kaikki järjestyy, on luja, vaikka et tiedä vielä seuraavaa askelmerkkiä. Miksi siis huolehtia asiasta nyt, kun ennen sitä voi moni asia vielä muuttua. Tämän me opimme yllättävän nopeasti ja oppi myös kantoi meidät yli monien suunnitelmien muutosten. Ja aina asiat järjestyivät. Piti vaan olla avoin ja luottaa itseensä. 











Koulut, joissa kävimme, olivat aivan oma lukunsa. Koulurakennukset olivat tiilistä tehtyjä isoja rakennuksia, joissa oli ikkuna-aukot ja peltikatot. Opettajan pöydän takana on huoneen levyinen liitutaulu. Opiskelijoilla on pienet pöydät ja irtotuolit, jotka sujuvasti kulkevat opiskelijoiden pään päällä luokkaa muutettaessa. Opiskelijoita ryhmässä voi olla sata ja yli. Oppikirjoja saattoi olla kolme koko luokalle. Samoin opiskelijat tulivat kouluun pitkistä matkoista, jopa kymmenen kilometrin päästä.

 Teini-ikäiset opiskelijat olivat hymyileviä, avoimia  He kunnioittivat sekä opettajia että toisiaan. Opetusmenetelmänä toimi erittäin hyvin liitutaulu ja opettajan puheiden ääneen toisto. Opettaja kysyy ”understood” ja luokka vastaa ”yes”. Vaikka opettajat sanoivat meille oppineensa meiltä paljon, niin tunne oli molemminpuolinen. Olimme vaikuttuneita siitä, miten vähillä ja isoissa ryhmissä voidaan opetusta hoitaa ja kaikki on silti hienosti hallinnassa.




Kohtasimme kouluissa kaikkiaan noin 1400 opiskelijaa ja 40 - 50 opettajaa. Osa kohtaamisista jäi pysyvästi mieleen ja joistakin opettajista tuli ystäviä, joiden kanssa viestittely on jatkunut myös Suomessa. He eivät sanoneet hyvästi, vaan näkemiin. Mekin uskomme, että joskus vielä kohdataan.





















Olemme aina tienneet, että Afrikassa kirkolla ja järjestöillä on merkittävä rooli palvelujen tuottajana. Kun olimme avoimia uusille ihmisille ja kohtaamisille, saimme mahdollisuuden tutustua evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämään lasten keskukseen, orpokotiin ja kouluun. Saimme tutustua myös Hekima-järjestön työntekijöihin, jotka tekevät matalan kynnyksen, tai ilman kynnystä, työtä slummeissa. Arvostus ja kunnioitus sekä kirkon että järjestöjen tekemää työtä kohtaan lisääntyi entisestään. Oli eri asia nähdä työn tulokset konkreettisesti itse kuin lukea niistä lehdistä.




Tansanialainen ruoka sopi hyvin meidän vartalolle. Paljon keitettyjä kasviksia; perunaa, bataattia, kasavaa ja muita tuntemattomia kasviksia. Viktoria-järven rannalla syötiin paljon paikallista kalaa (paitsi Ninni). Kasvikset ja hedelmät olivat niin tuoreita ja maukkaita, ettei koskaan Suomessa saa sellaisia. Banaanit siirtyvät meillä ruuanlaittoon satavarmasti sekä etu-ja jälkiruokiin. Niin ja Ninnin oppien mukaan Tuijakin on luvannut alkaa juomaan huomattavasti enemmän vettä.



Tansanian luonto hämmästytti vehreydellään ja monimuotoisuudellaan. Safari oli täysin vailla vertaansa oleva kokemus. Vaikka villieläinten näkeminen luonnossa oli hienoa, niin safarilla vallinnut levollinen ja pysähtynyt tunnelma sekä tunne omasta pienuudesta kaiken suuren keskellä oli vielä vaikuttavampaa. Myös Bukoban alueen huikeat näkymät koulumatkoilla jaksoivat ihastuttaa joka päivä.






Matkasta jäi tunne, kun Tansania on nähty, niin mikään ei ole mitään. Näin on, ja omaan elämään paluuta haluaisi pitkittää. Matkaan tarttui asenne, että aiotaan ottaa asiat astetta löysemmin ja joustavammin. Asiat hoituvat ilman tarkkoja suunnitelmia ja ennen kaikkea sattumille tulee antaa tilaa. Tilaa kannattaa antaa myös hyville kohtaamisille ja ihmisille. Onnellisuuteen ei loppujen lopuksi tarvita paljon eikä kaikkea voi ehkä sittenkään laittaa Excel-taulukkoon.

Aivan varmaa on, että yhteistyö uusien verkostojen kanssa ei jää tähän. Projekti jatkuu muodossa tai toisessa. Tulemme välittämään tätä ilosanomaa eteenpäin monella tavalla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Kirjoitamme jo mielessämme artikkelia aiheesta ”Mikä on parasta olla tyttö?”. Naiset on aina naisia, ollaanpa missä maassa tahansa. Ja siitä ollaan ylpeitä! Loppumatkaa kohden meistä tuli melkoisia tyttöjuttujen ja matikan matkasaarnaajia. 


Tutustumiskäynneillä pappien kanssa tajusimme, että kirkon kautta voi helposti hakeutua vapaaehtoistyöhön. Tuija aikoo kirjoittaa tästä toiseen blogiinsa ja kertoa näin asiaa eteenpäin. Tiedämme, että monet eläkkeellä olevat haaveilevat vapaaehtoistyöstä. 

Kun Suomessa eletään poikkeusoloja, niin Tansaniasta saadut muistot ja kokemukset tuntuvat entistä tärkeämmiltä. Ne antavat toivoa, että kyllä elämä tulee jatkumaan ja kaikesta selvitään.
Lämpimät ja nöyrät kiitokset teille lukijamme. Olette olleet mukanamme matkalla. Monet ihmissuhteet ovat aktivoituneet blogin myötä ja uusia tuttavuuksia on tullut. Tuijan osalta blogin kirjoittaminen jatkuu "Valotuksia eläkeläiselämään" -blogissa, vaikka jutut ovat luonteeltaan vähän erilaisia. 

Uudet ystävämme Tansaniassa ovat olleet iloisia siitä, että olemme kertoneet heistä ja heidän elämästään muille suomalaisille. Samalla kuvissa esiintyneiden henkilöiden kanssa on vapaamuotoisesti sovittu kuvien julkaisemisesta.  Useat henkilöt kävivät katsomassa blogin kuvia ja toivoivat, että blogin myötä mahdollisimman moni saisi hyvän kuvan Tansaniasta ja tansanialaisesta elämästä. Ehkä jopa innostuisi lähtemään itse matkaan. 

Tämän kirjoittivat Ninni ja Tuija yhdessä ja erikseen. 

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Toinen todellisuus

Torstai 19.3.

Aamulla saavuimme Amsterdamin lentokentälle ja tunnelma oli täysin erilainen kuin menomatkalla. Ihmisiä oli vähän ja ravintolat suljettu. Minkäänlaista paniikkia ei kenelläkään ollut, vaan kaikki olivat hyvin rauhallisia. Tunnelma oli kuitenkin käsinkosketeltavan apea. Helsinkiin lähtevään koneeseen pääsi vain näyttämällä Suomen passin. Useilla ihmisillä, kuten meilläkin, oli hengityssuojaimet, vaikka niiden merkistystä vähän epäiltiinkin. Mutta ainakin oltiin vakuuttavan näköisiä.


Helsingin lentokentällä saimme ohjeet karanteeniin. Siinä viimeistään ymmärsimme, että paluu toiseen todellisuuteen on alkanut. Uskomattomien Tansanian kokemusten jälkeen paluu Suomeen on jo oma juttunsa, mutta tiesimme palaavamme täysin erilaiseen Suomeen kuin mistä 3,5 viikkoa sitten lähdimme.


Läheiset olivat huolehtineet hyvin kotiinpaluuseemme liittyvät järjestelyt. Ilona toimitti meille auton lentokentälle ja meille oli myös tehty todella ihanat ja runsaat eväät kotimatkalle. Karanteenilaisina emme voineet mennä kahvilaan syömään, vaan ajoimme Pukaron Paronin pihalle ja nautimme siinä suomalaisesta kahvista, juustosämpylöistä ja muista ihanista herkuista.



Matka autolla Helsingistä Lappeenrantaan meni sujuvasti matkaa reflektoiden. Vaikka matka Tansaniaan päättyikin vähän liian aikaisin, niin totesimme sen täyttäneet kaikki odotukset ja ylikin. Nauroimme hauskoille ja ihanille kokemuksille ja mietimme, miten selviämme toisesta todellisuudesta ilman yhteistä turvaverkkoamme. Välillä myös vähän itkettiin. Tiesimme Tansanian ja uusien ystävien lisäksi ikävöivämme myös kahdenkeskisiä keskustelujamme ja turvaverkkoa. Ollaan koettu yhdessä jotain sellaista, joka tulee liittämään meidät aina yhteen.

Matkalla mietimme myös suhtautumistamme tulevaan karanteeniin. Hieman ihmettelimme sitä, että ajatus karanteenista ei yhtään ahdistanut. Pohdintojen lopputulos oli se, että Tansania oli laittanut asiat uuteen perspektiiviin ja muuttanut ajatusmaailmaamme monessa suhteessa. Päätimme, että kotiinpaluun jälkeen viimeinen yhteinen blogimme tulee kertomaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat eniten koskettaneet ja vaikuttaneet meihin. Käsikirjoitus tehtiin jo autossa, mutta annamme muutaman päivän kulua ja asioiden hautua ennen blogin kirjoittamista.

Karanteeni kotona alkoi vastaamalla ihanien uusien tansanialaisten ystävien viesteihin ja kyselyihin siitä, olemmeko päässeet turvallisesti Suomeen. Silloin viimeistään ymmärsin, että meistä todella välitettiin. Hyvät naurut saatiin vielä päivän päätteeksi, kun kotiintulon jälkeen huomasimme punaisten reppujen tavaroineen vaihtuneen. Elämä jatkuu toisessa todellisuudessa ja yritämme pikku hiljaa karanteenista huolimatta ottaa selvää maailmasta, johon olemme juuri tulleet.

Tämän kirjoitti Ninni todellisuuksien välitilassa

Odottavan aika on pitkä

Keskiviikko 18.3.

Herättiin Angelan saunaosastolla, hiki virtasi ja sormet olivat kuin nakit. Lento on vasta illalla, joten päivää riittää ja riittää. Entisissä suunnitelmissa oltaisiin menty keskustaan tai vietetty päivä tässä kylällä kävellen. Kumpikaan ei vedä puoleensa. Keskusta ehdottomasti too hot ja valkoinen nainen alkaa edustaa täällä koronaa. Myös elämä miljonäärinä alkaa olla loppusuoralla.

Rakkaat lukijamme ovat olleet hengessä mukana. Viestejä tulee, joissa kysellään vointia ja kotiinpääsyä. Periaatteemme mukaan, tuleen, tässä tapauksessa hikeen, ei jäädä makaamaan. Käynnistettiin päivä terassi-meetingillä. 



Kun maailman naiset ovat kerran kohdanneet, niin eihän tämä jää tähän. Kabugaron koulun kanssa vierailumme aikana luotu luottamukselliset suhteet. Sovittiin, että talkootyönä tehdyt siteet viedäänkin  Kabugaron tytöille. Näin asiat loksahtavat kohdalleen. Kerroimme, että meillä on erilaisia verkostoja; osa voi haluaa lahjoittaa rahaa, ja toiset haluavat tehdä jotakin omin käsin. Katsotaan kenen matkalaukussa seuraavan kerran tulee siteitä!

Saimme kuulla, että Tansanian kaikki koulut on tästä päivästä lukien suljettu koronan takia 30 päiväksi. Tansaniassa on todettu ensimmäinen tapaus, mutta se ei herätä samalla tavalla huolta kuin meillä. Angela kertoi, että  he ovat kokeneet hivit, ebolat ja muut taudit. Ihmisten kuoleminen tauteihin on ollut osa elämää. Hänen mukaan karanteeni ei toimisi täällä. Myöskään ruuan suhteen varautuminen ei toimisi, koska ihmisillä ei ole rahaa ostaa ruokaa eikä mahdollisuutta säilyttää pitkään. Hän voisi hankkia ainoastaan riisiä varastoon. Samalla selvisi, että eiliset kuumemittaukset ja varotoimenpiteet Bukoban kentällä johtuikin ebolasta eikä koronasta, kuten luulimme.

Talon isäntä istuu päivät omassa nojatuolissaan toisessa kädessä läppäri ja toisessa puhelin. Meille ei ole oikein selvinnyt, mitä hän tekee. Bukobassa meillä oli otsalamput ahkerassa käytössä sähkökatkojen takia. Päätimme laittaa hyvän kiertämään ja lahjoitimme hänelle otsalampun. Hän oli saamastaan lahjasta hyvin otettu.

Myös perheen ruokahuollon hoitaminen on oma lukunsa. Nimittäin päivän mittaan kuuluu koputus rauta-aitaan ja sieltä ilmestyy aina joku tuomaan sanomalehteen käärityn paketin. Paketista on ilmaantunut perunoita, vesimeloneja, munia ja erilaisia kasviksia. Rahaa tässä vaihdannassa ei käytetä. Lähiruokaketju pyörii ilmeisen tehokkaasti.

Illansuussa hiipi lähdön haikeus. Kolmen ja puolen viikon aikana oli Angelan koti ja perhe tullut jo läheiseksi. Meidän hyvinvoinnista ja turvallisuudesta on huolehdittu viimeisen päälle. Samoin ymmärsimme, miten paljon järjestelyjä Angela oli tehnyt koulujen kanssa. Viimeinen juttu oli, että hän hankki meille matkaan hengityssuojaimet.




Matka lentokentälle oli  viimeinen silaus kokemuspakettiin. Kun viimeksi mentiin yöaikaan Bukobaan, niin matka kesti varmaan parikymmentä minuuttia. Nyt taksi suhasi autojen välissä liikenteessä, jossa ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Kaiken keskellä Ninni totesi vierestä, että auton bensavalo ja öljyvalo ovat punaisella. Matkalla tankattiinkin tansanialaiseen malliin, ikkuna auki, rahat tanakkaajalle, tankkaus, kuitti ja matkaan. Sekään ei selvinnyt, miksi taksissa on kaksi miestä, toinen ajaa ja toinen istuu vieressä. Monta kysymystä jäi seuraavaan kertaan.

Miljoonakaupungin lentokentällä oli tilaa. Illan aikana sieltä lähti vain kaksi kansainvälistä konetta. Meillä oli vain matkavaraus ilman lippuja. Pieni jännitys pisteli vatsassa, varsinkin, kun meitä vähän luukutettiin. Kun virkailija viimein ilmoitti, että  go Check-in, helpotti. Angela halusi olla varmistamassa, että kaikki on kunnossa. Häntä ei päästetty lentokentälle sisään. Niinpä tuo pieni tumma ystävämme katsoi ikkunan läpi ja varmistaen, että senior ja girl varmasti lähtivät!






Lentokentältä löytyi Pizza Hut ja sen tuoksu veti puoleensa. Olimme koko ajan vuolaasti kehuneet paikallista kasvispitoista herkullista ruokaa. Nyt vedimme pitsaa ja kokista sellaisella ahneudella, ettei ei edes puhetta tullut. Lentokoneessa reflektioviinin/viinien jälkeen todettiin, että emme osaa kuvitella, millainen Suomi meitä odottaa. Se on hyvin erilainen kuin se, mistä lähdimme. Näkemiin, mutta tapaamisiin ystävät ja Tansania.




Tämän kirjoitti Tuija kiitollisena näkemästään ja kokemastaan


keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Hikinen paluu Dar Es Salamiin

Tiistai 17.3.

Bukobassa elimme koronan suhteen lintukodossa. Luimme tiedotuksia Suomesta ja saimme viestejä perheiltä ja ystäviltä, mutta asiat eivät näkyneet käytännön tasolla muuten kuin käsienpesualtaan tulemisella hotellin pihalle. Ja tietysti välillä muistettiin välttää kättelyä, kuten Tansaniassa oli ohjeistettu. Mutta toisaalta taas tapasimme ja halasimme paljon ihmisiä.



Haikein miettein hyvästelimme hotellin mukavan henkilökunnan ja lähdimme kohti lentokenttää. Lentokentällä koronaan varautuminen konkretisoitui, kun huomasimme varotoimenpiteet. Ennen passintarkastusta meiltä mitattiin kehon lämpötila ja tiedot merkittiin käsin isoon kirjaan. Henkilökunnalla oli maskit naamalla ja koneeseen mentäessä he myös varmistivat, että jonossa kävellessämme välimatka edelliseen oli vähintään metri. Koneessa tämä ei tosin enää toteutunut.

Turvatarkastuksessa Tuijalla meinasi olla vähän ongelmia, sillä hän yritti muka vahingossa salakuljettaa kaksi pientä yrttiviinapulloa koneeseen. Pullot olivat viimeiset jäljellä olevat sisäiset desinfiointiaineet. Desifiointimme on tähän mennessä onnistunut täydellisesti, sillä kumpikaan ei ainakaan toistaiseksi ole saanut minkäänlaisia vatsa- tai flunssaoireita koko täällä oloaikana. Tuija sai hymyilemällä pullot turvatarkastuksen läpi ja siemaisimme ne odotustilassa tyhjiksi. Desifioinnista on tärkeää pitää huolta!

Lentoa odotellessamme tapasimme nuoren hollantilaistytön Alinan, jonka kanssa olimme Bukobassa hotellilla jutelleet monta kertaa. Hän oli kaksi viikkoa vapaaehtoistyössä Hekima-järjestössä ja jatkamassa matkaansa Dar es Salamin kautta vapaaehtoistyöhön Nepaliin ja Sri Lankaan. Herttainen ja rohkea tyttö mietti kovasti, mitä hänen pitäisi tehdä koronan suhteen. Jos hän palaa kotimaahan, hänen kauan suunnitelmansa ja etukäteen maksamansa matka erilaisissa vapaaehtoistöissä jää toteutumatta. Valitettavasti emme vaihtaneet yhteystietoja niin, että saisimme tietää hänen ratkaisustaan. Tytön rohkea asenne ja palo toisten auttamiseen teki meihin vaikutuksen. Ei voi kuin ihailla!







Paluu Dar es Salamiin oli hikinen. Olimme jo unohtaneet, miltä tuntuu, kun vaatteet ovat koko ajan märkinä hiestä ja liimautuvat iholle. Tuttu kuljettaja oli meitä lentokentällä vastassa. Olimme suunnitelleet, että käymme vielä illalla ja huomenna kävelyllä Tabatan kylässä, mutta kylään saavuttuamme tajusimme, että koronan vuoksi tämä ei ole järkevää. Emme myöskään halua ongelmia isäntäpariskunnallemme. Kun paikalliset näkivät meidän tulevan matkalaukkujen kanssa, kuulimme heti huutelua koronasta ja kysymyksen, tulemmeko Euroopasta. Onneksi voimme vastata, että Bukobasta, jossa ei ole koronaa. Tansanialaiset suhtautuvat nyt vähän epäluuloisesti vaaleaihoisiin eurooppalaisiin ja pelkäävät heidän levittävän koronaa tänne. Ja mistäpä he voivat tietää, että kun me lähdimme Suomesta, tilanne oli täysin toinen. Kuulimme, että korona on nyt saavuttanut myös Tansanian, sillä täällä on todettu ensimmäinen koronatapaus Arushassa. Niinpä karanteenimme ensimmäinen osa alkoi jo täällä Tansaniassa, kun päätimme pysyä Angelan talossa siihen asti, kunnes pääsemme Suomeen. 

Karanteeniimme liittyi myös iloisia asioita. Saimme viestin naispastorilta, jolle olimme antaneet ylimääräiset vaatteet toimitettavaksi kodittomien lasten keskukseen. Hän oli nyt toimittanut vaatelähetyksen perille ja keskuksessa oli kovasti ilahduttu pienestä avustamme.

 Myös toinen ilon aihemme liittyi vaatteisiin. Bukobassa ollessamme räätäli oli viimeistellyt uudet tansanialaiset mekkomme ja nyt molemmilla oli valmiina sekä pitkä että lyhyt mekko. Nyt vaan odotellaan koronatilanteen rauhoittumista ja sopivia juhlia.



Illalla yritimme tehdä netin kautta check-inin, mutta emme onnistuneet. Emme myöskään ole saaneet lippuja netin kautta, vaikka varausvahvistus on tullut. Minä selailin KLM.n nettisivuja ja selvittelin asiaa montaa eri kautta. Lentojen peruutusta ei ole ilmoitettu ja varausvahvistus oli kunnossa. Laitoin kuitenkin vielä ruuhkaiseen KLM:n asiakaspalvelun viestin ja vastausta odotellaan. Kaikki on nyt tehty, mitä voidaan ja nyt vaan rauhassa odotellaan vastausta tai jos vastausta ei tule, mennään huomenna ajoissa hoitamaan asiaa lentokentällä. Matkakaverilla alkoi olla hermostusta ilmassa, kun asia ei heti selvinnyt. Onneksi hän totesi ihan itse, että kun yrittää hoitaa asioita, niin ärsyttävintä on, jos joku häsää ja hermostuu vieressä. Sanoin olevani samaa mieltä ja siitä se tilanne sitten rauhottui. Eipä siis saatu tässäkään vaiheessa kunnon erimielisyyttä aikaiseksi.

Tämän kirjoitti Ninni odottavin, mutta olosuhteisiin nähden rauhallisin mielin.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Haikeutta ja vaikeutta ilmassa

Maanantai 16.3.

On rehellisesti tunnustettava, että tänään viimeisenä päivänä vapaaehtoistyö tuntui vähän työltä. Valmistautuminen otettiin kevyesti ja otteen lipsumista kuvaa, että eväätkin unohtuivat. Mutta kun hakija Henrico saapui pihaan, hän sai kyytiin hyväntuuliset vapaaehtoislaiset. Ninnin kanssa tätä kutsutaan ammattitaidoksi.

Tänään hotellissa oli iso kokous ja ulos oli viritetty käsien pesupaikka ja kyljessä ohjeet käsien. Näppärää  ja yksinkertaista etenkin näin korona-aikaan. Tänään saatiin kuulla koululla, että Keniassa on jo koronatapauksia  Paikalliset kollegat kehoittivat pysymään kaukana Euroopasta. Heille piti selittää, jos Eurooppa sulkee lentoknettiä, niin me ei päästä kotiin.





Katoman koululle ajettaessa Henrico kävi tankkaamassa. Homma hoitui niin, että hän avasi auton ikkunan ja antoi rahat häntä palvelemaan tulleelle naiselle. Rouva tankkasi hänen autonsa, antoi kuitin ja sitten vaan matkaan.  Kerroimme, että tätä luksusta ei Suomessa ole ollut vuosikymmeniin. Hän aidosti ihmeissään kyseli, miten meillä homma hoidetaan. Tavallinen elämä on paras opettaja.

Olimme sopineet, että tänään työskennellään tyttöjen kanssa.Viimeisen kerran kirjoitettiin nimer visitors-kirjaan.  Opettaminen alkoi jo sujua rutiinilla, ja sadan tytön ryhmä tuntui jo normaalilta. Opetusvälineet olivat edelleen liitutaulu, liidut ja post-it-laput. Kun lähdettiin opettamaan, koulun johtaja kysyi, montako liitua tarvitsette. Sanoimme viisi, ja saimme sen. Lappusia olimme käyttäneet aikaisemminkin, mutta ne olivat loppuneet. Eilen vielä täydennettiin lappuvarastoa ja totesimme sen runsaasti riittävän. Meidän tapaan laitoimme pinkan kiertämään ja pyysimme ottamaan yhden ryhmää kohti. Pian kävi ilmi, että laput hävisivät jonnekin ja tällä menolla laput eivät riittäsi mihinkään. Seuraavan kerran, kun jaettiin ryhmätyön aihe, niin kävimme itse antamassa laput jokaiseen ryhmään. Pedagogi toimii aina viisaasti.



Viimeisenä tehtävänä oli, että jokainen kirjoittaa lappuun yhdellä sanalla " Mitä on parasta tyttönä olemisessa".  Seuraavaan on kirjattu muutamia ajatuksia:  kauneus... fiksuus.. rinnat... peppu... kuukautiset ... mahdollisuus tulla äidiksi.... itsetunto ...olla avuksi muille... tulla opettajaksi. Yhden opiskelijan mielestä parasta on, että nainen voi tulla presidentiksi. Siitä lähti. Ylpeänä kerroimme, että meillä on ollut nainen presidenttinä ja piispana. Samoin päämisteri ja kolme keskeistä ministeriä ovat naisia ja alle 40-vuotiaita. 


Meillä oli nyt kaksi viikkoa sitten sovittu kolmen koulun pesti taputeltu. Olo oli vähän haikea, mutta samalla myös helpottunut. On tehty, mitä on luvattu. Kaikki koulut olivat erilaisia ja vastaanotto oli hyvä. On kuitenkin eri asia viettää samalla koululla neljä päivää peräkkäin kuin käydä tekemässä kaksi päivää viikon välein. Jokainen työyhteisö oli myös erilainen, opiskelijat sen sijaan jokapaikassa yhtä hurmaavia. Tämän kaiken kokeman sulattaminen ottaa aikansa. Nyt voimme vain sanoa, että teimme sen! 

Matkailuun kuuluu shoppailu, jota me miekikuvituksissa teimme Sanzibarilla. Vaan kun emme nyt tee, niin iltapäivällä kovaa, selkä kenossa vetävät naiset lähtivät kaupantekoon. Maan tapaan kuuluu tinkiminen. Molemmat todttiin, että olemme siinä huonoja. Samoin olemme molemmat tunteneet myötähäpeää, kun joskus kaverimme ovat vedättäneet hintoja viimeiseen saakka. Meidän ajattelun mukaan sandaalien hinta on joka tapauksessa meille pieni raha, mutta heille suuri, Nyt kuitenkin Ninni sujuvasti hoiteli minulle ryhmäalennuksia.



Edellisenä päivänä saimme viestin, että Kabugaron koulun swahilin opettaja haluaa vielä tavata meitä. Hän tuli tuomaan meille tansanialaisia kankaita. Liikuttavin hetki oli, kun lähtiessä halasimme ja Newton, syvästi uskonnollisena, piti rukouksen. Hän kiitti meitä, että olimme tulleet ja antaneet paljon toisillemme.Lopuksi hän rukoili, että pääsisimme turvallisesti kotiin. Taidamme olla hyvissä käsissä.


Tasan kaksi viikkoa olemme asuneet tässä hotellissa. Ruoka on aina ollut erinomaista. Tänään kuitenkin oli ainoa poikkeus ja Ninnille tuotiin ensin pelkkää perunamuusia!! Tilauksena oli riisiä ja kasviksia. Tämä on selvä merkki siitä, että eiköhän ole aika vaihtaa maisemaa.
Kotimaassa hallitus tiukentaa määräyksiä ja valmiuslaki on tullut voimaan. Viestejä tulee ja menee. Kun liikaa tuijottaa kanavia, niin alkaa ahdistaa. Soitto läheiselle rauhoittaa ja aloitan pakkauspuuhat.

Tämän kirjoitti Tuija vielä kotikaranteenia pohtimatta

Me Tansaniassa ja Tansania meissä

Sunnuntai 22.3. Luulet tietäväsi, mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä. Karen Blixen kirjeessä Afrikasta 18....