Ilahduttamisia puolin ja toisin

Perjantai 6.3.

Aamun turvaverkkomeditaatiossa totesin, että minähän alan sopeutumaan täkäläiseen elämänmenoon. Koraanit, kukot ja tuntemattomat kirkujalinnut eivät aamutuimaan enää nostattaneet tunteita. Ninnin uskomaton unitaajuus ei edelleenkään tavoita tätä todellisuutta.

Vessaan mennessä eilen pudistettu lavuaari oli täynnä mustia kuolleita hyönteisiä. Totesin vain, että ai ne eivät ole vielä lähteneet. Omasta mielestämme olemme jo kotonamme paikallisessa elämässä. Reikävessassakin ollaan opittu kaulapussukoiden ja mahalaukkujen kanssa asioimaan. Hätä ei lue lakia.

Kun menimme aamupalalle, koko hotellin henkilökunta oli siivoamassa. Elukkaparvet olivat siis menneet. Kuulimme Angelalta, että nämä hyönteisparvet ovat tyypillistä Bukoban alueelle. Hän myös lupasi meille, että ne tulevat uudestaan!

Sovitusti olimme taas odottamassa 9.40 kuljetusta koululle, jossa meitä odotti Katoman 400 opiskelijan Secondary School.  Matkaan lähdettiin tänään sillä periaatteella, ettei ole mitään suunnitelmaa. Opetus hoidetaan joustavasti yleisön mukaan. Otetaan rento matkasaarnaajan asenne.

Matkalla maantielle oli yhteen kohtaan laitettu risuja, mikä tarkoitti, että tietä korjataan. Korjaus oli kestänyt jo ilmeisen kauan. Kiertotie eli siis kuoppainen kärrytie kulki pienen kylän banaaniviljelmien läpi. Tämä oli jo seikkailu ihmemaahan sinänsä. Ihailtavaa oli myös kuljettajan ammattitaito, jolla hän hoiteli ohitukset tiellä, jossa ei ollut mitään ohituspaikkoja.


Matkalla Angela kertoi, että ennen koululle menoa pysähdytään käymään hänen poikansa toimistolla. Käynti oli taas sarjassa ennakoimattomia yllätyksiä. Auto pysähtyi keskelle maaseutua rapatun talon eteen. Talo oli täynnä väkeä odottamassa pääsyä viranomaisen luo. Käytävän päässä pienessä huoneessa istui Angelan poika Allen Ifunya, joka on Resident Magistrate Primary Court. Hän on siis paikallisen käräjäoikeuden tuomari. Kun saavuimme Allenin huoneeseen, niin kaikki odottajat hävisivät jonnekin.

Muutamassa pikku talossa oli Katoman koko paikallishallinto, tuomioistuin, poliisi ja sosiaalinen tuki. Tapasin siellä myös paikallisen sosiaalityöntekijän. Yhteistä kieltä ei ollut, tunnekieltä senkin enemmän. Sanoisin, että asiakaslähtöistä toimintaa.





Katoman koululla meitä odotti aurinkoisesti hymyilevä koulun johtaja. Kaikki koulun opiskelijat olivat meitä vastaanottamassa puoliympyrässä koulun pihassa. Tansanian lippu oli keskellä ja sinivalkoisiin koulupukuihin pukeutuneet opiskelijat toivottivat meidät tervetulleiksi. Siinä me seisoimme koulun rappusilla kertomassa Suomesta. Kohtaamisesta on mahdoton kuvata sanoin. Tämä oli sellainen hetki, joka tulee säilymään verkkokalvolla aina.

Edellisen päivän tavoin, tavattiin ensin opettajakollegat. Kerrottiin Suomen koulujärjestelmästä ja käytiin mielenkiintoista keskustelua. Heille oli myös yllättävä tieto, ettei meillä ole koulupukuja ja on ilmainen kouluruoka. Kyselimme heiltä vielä toiveita, mitä he haluavat, että kerromme heidän maastaan Suomessa. Tähän teemaan palataan vielä.
  






Alkuperäisen suunnitelman mukaan lähes 400 opiskelijan joukko jaettiin kolmeen ryhmää. Opetusta toteutettiin kahdelle ryhmälle, ensimmäisessä oli 160 opiskelijaa ja toisessa noin 100, ei ihan pienryhmäopetusta. Toteutimme saman session liittyen itseluottamus ja voimaantumiseen kuin eilenkin. Vaikka ehdimme purkaa vain muutaman ryhmätyön, hämmästys oli suuri, millaisia asioita yläkoululaiset nostivat esille. Eräs poika luokan takaosasta kysyi, miten hän voi lisätä itseluottamusta. Mietin mitä meidän teini-ikäiset olisivat kysyneet tai kommentoineet.

Tässä olisikin muuten hyvä tutkimusaihe ja tutkimusasetelmakin selvä; Ninni kvantti ja minä kvali. Opiskelijat kyselivät myös Suomesta ja heillä oli todella hyviä kysymyksiä luonnonvaroista syntyvyyteen.Opettajalla on luokassa vahva auktoriteettiasema, opettajaa kunnioitetaan hyvällä tavalla. Kun oppitunti oli ohi, niin opettajat poistuivat ensin luokasta ja sitten opiskelijat.

Päivän päättymisen jälkeen totesimme molemmat, että olo on epätodellinen. Tässä me kaksi kukkamekoista ollaan Tansanian taivaan alla.  Eräs tyttö kantoi reppumme autoon ja kun kysyimme, miksi hän haluaa tulla aikuisena. Hän vastasi, että fysiikan tai kemian tohtoriksi. Jos käyntimme kosketti yhtäkin nuorta, niin työmme ei ole ollut turhaa.







Päivä vaati myös nestetasapainon palauttamisen kentän laidalla. Viikonlopun vietto aloitettiin kyläkävelyllä. Tyttäreni neuvo ennen matkalle lähtöä oli, että muista äiti, että olette siellä valkoiset naiset ja loistatte kilometrien päähän. Tämän saimme ihan konkreettisesti havaita. Kylällä meidät kyllä huomattiin, tervehdittiin ja huudeltiin perään. Meillä on mielikuva myönteisyydestä, mutta todellisuushan voi olla muutakin. Itse yritämme käyttäytyä kuitenkin kohteliaasti. Kylällä meidät pysäytti miellyttävä nuori mies. Hän kertoi, että hän oli tavannut meidät eilen Kigaraman koululla. Vaihdettiin kuulumiset ja lopuksi Ninni totesi hänelle ”Kiva, kun tunnistit meidät”. Mieti!

Tämän kirjoitti valkoinen nainen Tuija nauttien kaltereiden takaa rannalta kuuluvasta elävästä musiikista.