Edellisen illan apeus kotiinlähdön aikaistumisesta vaikutti molemmilla yöuniin. Klo 4.30 yöllä kävimme turvaverkossamme henkeviä keskusteluja. Päätös kotiinlähdön aikaistamisesta oli nyt tehty ja sen mukaan elettävä. Suomessa ollaan siis jo tällä viikolla, jos Hollanti ei estä Amsterdamin lentokentän kauttakulkuliikennettä ennen torstaiaamua.
Tällä reissulla ei ennen eilistä iltaa ole tarvinnut miettiä, miten pääsee eroon surumielisestä fiiliksestä. Aamupalalla kuitenkin päätimme, että nyt ei voi jäädä loppumatkaksi murehtimaan, vaan täytyy tehdä jotain, mistä tulee parempi mieli. Siitä se ajatus sitten lähti! Reippaasti kävimme läpi matkalaukkumme sisällön ja poistimme vaatteet, joita ajattelimme, että emme enää Suomessa tarvitse. Päätimme lahjoittaa vaatteet Childrens' centerin kodittomille lapsille. Eilisen tutustumiskäynnin aikana huomasimme, että keskuksessa asui useita meidän kokoisia tyttöjä. Iso osa keskukseen lähtevistä vaatteista oli likaisia, joten toteutimme vapaaehtoistyöterapiaa pesemällä pyykkiä.
Pyykkihommissa vahvistui ajatus siitä, että lahjoitamme pienen osan toteutumattomasta Sansibarin matkasta säästyneistä rahoista suoraan Hekima-järjestölle. Järjestö tekee tärkeää työtä muun muassa tarjoamalla ruokaa kodittomille lapsille. Olemme useaan kertaan keskustelleet järjestön työntekijän kanssa hotellillamme ja mikäli meillä ei olisi lauantaina ollut kierrosta pappien kanssa, olisimme päässeet hänen kanssaan jakamaan ruokaa slummin lapsille. Tänään hänet nähdessämme teimme lahjoituksen. Itsellekin tuli hyvä mieli, kun tietää, että nämä pienet avustuksemme menevät suoraan sinne, minne olemme ne tarkoittaneet. Vapaaehtoistyöterapiapäiväämme piristi myös kuvat eilen tapaamamme pienen Joanitha-tytön ristiäisistä. Kuvien mukana saimme lämpimät kiitokset tytön tukemisesta.
Onneksi meillä oli iltapäiväksi ja illaksi sovittu ohjelmaa paikallisoppaiden kanssa. Osa Kabugaron koulun opettajista halusi vielä tavata meitä ja toimia samalla oppaina kaupungilla. Meillä oli kaikki tuliaiset ostamatta, koska olimme ajatelleet osaa ne Sansibarilta, joten suunnistimme Newtonin kanssa kaupungille shoppailemaan. Sunnuntai ei ollut oikein hyvä shoppailupäivä, sillä suurin osa kaupoista olikin kiinni. Oli kuitenkin mukava kävellä kaupungilla paikallisen oppaan seurassa. Lopuksi saimme molemmat vielä lahjaksi CD-levyn, joka sisälsi opettajan itse tekemiä hengellisiä lauluja.
Olemme olleet kohta kaksi viikkoa Bukobassa, mutta emme ole kertaakaan käyneet kaupungilla illalla pimeän tultua. Vaaleaihoisina naisina pimeällä liikkuminen on hieman arveluttanut eikä ole tuntunut oikein turvalliselta. Tänään pääsimme vihdoin illalla oluelle, kun kaksi Kabugaron opettajaa, tulivat mukaamme turvamiehiksi. Kuvittelimme, että menemme hotellilta kävellen johonkin lähikuppilaan, mutta mitäpä olisi ollut päivä ilman yllätystä. Meidät haettiin kahdella moottoripyörällä ja sitten mentiin. Matkamme suuntautui ulos kaupungista mukavaan pieneen paikalliseen kyläpubiin. Pubissa oli ämärä valaistus ja huomasimme, että on hieman hankala jutella seuralaisten kanssa, kun pimeässä ei näe kasvoja. Onneksi silmät ja hampaat sentään hohtivat pimeässä. Parasta matkassa oli nähdä korkealta mäeltä koko Bukoban kaupunki iltavalaistuksessa. Samalla voi jo mielessään sanoa näkemiin Bukoballe.
Tämän kirjoitti Ninni vaihtelevissa tunnelmissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti