Sunnuntai 22.3.
Luulet tietäväsi, mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä.
Karen Blixen kirjeessä Afrikasta 18.1.1919
Jos haluat matkustaa, lähde. Ei haittaa vaikka pelkäät.
Yönaisen Miia Kankimäen neuvo (Kirjassa Naiset, joita ajattelen öisin)
Meiltä on jo useasti kysytty ja tullaan varmaan vielä monesti kysymään, miten Afrikka ja Tansania muuttivat käsityksiämme olemassaolosta, maailmasta, elämästä ja itsestämme. Tämän vuoksi viimeiseen blogiin halusimme vielä kirjoittaa Tuijan ja Ninnin kootut kertomukset siitä, millaisia ajatuksia ja muutoksia kahden naisen yhteisen unelman toteuttaminen sai aikaan. Tämä on tapamme sulkea ympyrä tällä kertaa.
Olemme monesti pohtineet, mistä Tansania -unelma lähti. Ei se ollut pelkkää sattuman satoa. Vuosia sitten Tuija oli host-perheenä tansanialaiselle opiskelijalle. Lisäksi naapurin pariskunta oli viettänyt kaksi vuotta Tansaniassa ja lopuksi vielä Tuija tutustui Madam Angelaan. Ninnillä unelma vapaaehtoistyöstä Afrikassa oli ollut mielessä jo kauan, vaikka tarkkaa paikkaa tai maata ei ollutkaan tiedossa. Tuijan kautta tutustuminen Angelaan selkeytti myös sen, mihin maahan matka voisi viedä. Monesti olimme melko kevyesti puhuneet yhteisestä Afrikka-unelmasta, mutta kun tuli oikea aika, niin lähtöpäätös olikin selvä. Samalla huomasimme, että Tansania oli elänyt sisällämme jo kauan.
Paitsi Tansaniasta ja itsestämme, tämä matka opetti paljon myös ystävyydestä, kohtaamisesta ja luottamuksesta. Matkalla olimme monta kertaa täysin uuden ja välillä hyvin epävarmankin tilanteen edessä. Lisäksi kohtasimme yllätyksiä ja erilaisia suunnitelman muutoksia päivittäin. Tällaisista olosuhteista ja tilanteista selviäminen edellytti täydellistä luottamusta toiseen. Ja yhtään kertaa ei tämä luottamus edes horjunut, vaan aina tiedettiin, että tuleepa vastaan mitä vaan (vaikka 200 opiskelijaa kerralla), niin tilanteesta selvitään yhdessä. Ja kun lähes neljä viikkoa ollaan 24/7 samassa paikassa, ei kumpikaan pysty esittämään mitään muuta kuin on. On vaan aidosti uskallettava olla oma itsensä sekä hyvässä että pahassa. Ja olihan meillä oli kaksi hyvää selviytymiskeinoa: yhteinen turvaverkko ja älyllinen pottuilu.

Tansaniassa kohtasimme kehitysmaan köyhyyden ja ihmisten inhimillisen rikkauden. Kun kirkkokäynnin jälkeen Tabatan kylässä tiedettiin, keitä olimme, kaikki tervehtivät iloisesti ja toivottivat tervetulleiksi. Myös Bukobassa voi kaikkialla aistia hyvän meiningin. Ihmiset olivat iloisia, hyväntuulisia ja avoimia. Kadulla kulkevat lapset ja nuoret tervehtivät iloisesti silmiin katsoen ja välillä "salaa" koskettivat valkoihoista. Bukossa hotellin pihalla harjoittelevat kuorolaiset halusivat jakaa eväät kanssamme, kun vain istuskelimme lähellä. Ihmiset olivat valmiita antamaan toisille niukkuudesta eikä suinkaan yltäkylläisyydestä. Tätä on mahdotonta eikä edes tarpeen verrata suomalaiseen elämäntapaan.

Elämisen rytmi Tansaniassa oli jotenkin hitaampi ja letkeämpi kuin mihin olimme tottuneet. Asioita hoidetaan ja järjestetään, mutta niitä ei yritetäkään saada asettumaan väkipakolla tiettyyn muottiin tai aikatauluun. Luottamus siihen, että kaikki järjestyy, on luja, vaikka et tiedä vielä seuraavaa askelmerkkiä. Miksi siis huolehtia asiasta nyt, kun ennen sitä voi moni asia vielä muuttua. Tämän me opimme yllättävän nopeasti ja oppi myös kantoi meidät yli monien suunnitelmien muutosten. Ja aina asiat järjestyivät. Piti vaan olla avoin ja luottaa itseensä.
Koulut, joissa kävimme, olivat aivan oma lukunsa. Koulurakennukset olivat tiilistä tehtyjä isoja rakennuksia, joissa oli ikkuna-aukot ja peltikatot. Opettajan pöydän takana on huoneen levyinen liitutaulu. Opiskelijoilla on pienet pöydät ja irtotuolit, jotka sujuvasti kulkevat opiskelijoiden pään päällä luokkaa muutettaessa. Opiskelijoita ryhmässä voi olla sata ja yli. Oppikirjoja saattoi olla kolme koko luokalle. Samoin opiskelijat tulivat kouluun pitkistä matkoista, jopa kymmenen kilometrin päästä.
Teini-ikäiset opiskelijat olivat hymyileviä, avoimia He kunnioittivat sekä opettajia että toisiaan. Opetusmenetelmänä toimi erittäin hyvin liitutaulu ja opettajan puheiden ääneen toisto. Opettaja kysyy ”understood” ja luokka vastaa ”yes”. Vaikka opettajat sanoivat meille oppineensa meiltä paljon, niin tunne oli molemminpuolinen. Olimme vaikuttuneita siitä, miten vähillä ja isoissa ryhmissä voidaan opetusta hoitaa ja kaikki on silti hienosti hallinnassa.


Kohtasimme kouluissa kaikkiaan noin 1400 opiskelijaa ja 40 - 50 opettajaa. Osa kohtaamisista jäi pysyvästi mieleen ja joistakin opettajista tuli ystäviä, joiden kanssa viestittely on jatkunut myös Suomessa. He eivät sanoneet hyvästi, vaan näkemiin. Mekin uskomme, että joskus vielä kohdataan.




Olemme aina tienneet, että Afrikassa kirkolla ja järjestöillä on merkittävä rooli palvelujen tuottajana. Kun olimme avoimia uusille ihmisille ja kohtaamisille, saimme mahdollisuuden tutustua evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämään lasten keskukseen, orpokotiin ja kouluun. Saimme tutustua myös Hekima-järjestön työntekijöihin, jotka tekevät matalan kynnyksen, tai ilman kynnystä, työtä slummeissa. Arvostus ja kunnioitus sekä kirkon että järjestöjen tekemää työtä kohtaan lisääntyi entisestään. Oli eri asia nähdä työn tulokset konkreettisesti itse kuin lukea niistä lehdistä.



Tansanialainen ruoka sopi hyvin meidän vartalolle. Paljon keitettyjä kasviksia; perunaa, bataattia, kasavaa ja muita tuntemattomia kasviksia. Viktoria-järven rannalla syötiin paljon paikallista kalaa (paitsi Ninni). Kasvikset ja hedelmät olivat niin tuoreita ja maukkaita, ettei koskaan Suomessa saa sellaisia. Banaanit siirtyvät meillä ruuanlaittoon satavarmasti sekä etu-ja jälkiruokiin. Niin ja Ninnin oppien mukaan Tuijakin on luvannut alkaa juomaan huomattavasti enemmän vettä.



Tansanian luonto hämmästytti vehreydellään ja monimuotoisuudellaan. Safari oli täysin vailla vertaansa oleva kokemus. Vaikka villieläinten näkeminen luonnossa oli hienoa, niin safarilla vallinnut levollinen ja pysähtynyt tunnelma sekä tunne omasta pienuudesta kaiken suuren keskellä oli vielä vaikuttavampaa. Myös Bukoban alueen huikeat näkymät koulumatkoilla jaksoivat ihastuttaa joka päivä.




Matkasta jäi tunne, kun Tansania on nähty, niin mikään ei ole mitään. Näin on, ja omaan elämään paluuta haluaisi pitkittää. Matkaan tarttui asenne, että aiotaan ottaa asiat astetta löysemmin ja joustavammin. Asiat hoituvat ilman tarkkoja suunnitelmia ja ennen kaikkea sattumille tulee antaa tilaa. Tilaa kannattaa antaa myös hyville kohtaamisille ja ihmisille. Onnellisuuteen ei loppujen lopuksi tarvita paljon eikä kaikkea voi ehkä sittenkään laittaa Excel-taulukkoon.
Aivan varmaa on, että yhteistyö uusien verkostojen kanssa ei jää tähän. Projekti jatkuu muodossa tai toisessa. Tulemme välittämään tätä ilosanomaa eteenpäin monella tavalla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Kirjoitamme jo mielessämme artikkelia aiheesta ”Mikä on parasta olla tyttö?”. Naiset on aina naisia, ollaanpa missä maassa tahansa. Ja siitä ollaan ylpeitä! Loppumatkaa kohden meistä tuli melkoisia tyttöjuttujen ja matikan matkasaarnaajia.
Kun Suomessa eletään poikkeusoloja, niin Tansaniasta saadut muistot ja kokemukset tuntuvat entistä tärkeämmiltä. Ne antavat toivoa, että kyllä elämä tulee jatkumaan ja kaikesta selvitään.
Meiltä on jo useasti kysytty ja tullaan varmaan vielä monesti kysymään, miten Afrikka ja Tansania muuttivat käsityksiämme olemassaolosta, maailmasta, elämästä ja itsestämme. Tämän vuoksi viimeiseen blogiin halusimme vielä kirjoittaa Tuijan ja Ninnin kootut kertomukset siitä, millaisia ajatuksia ja muutoksia kahden naisen yhteisen unelman toteuttaminen sai aikaan. Tämä on tapamme sulkea ympyrä tällä kertaa.
Olemme monesti pohtineet, mistä Tansania -unelma lähti. Ei se ollut pelkkää sattuman satoa. Vuosia sitten Tuija oli host-perheenä tansanialaiselle opiskelijalle. Lisäksi naapurin pariskunta oli viettänyt kaksi vuotta Tansaniassa ja lopuksi vielä Tuija tutustui Madam Angelaan. Ninnillä unelma vapaaehtoistyöstä Afrikassa oli ollut mielessä jo kauan, vaikka tarkkaa paikkaa tai maata ei ollutkaan tiedossa. Tuijan kautta tutustuminen Angelaan selkeytti myös sen, mihin maahan matka voisi viedä. Monesti olimme melko kevyesti puhuneet yhteisestä Afrikka-unelmasta, mutta kun tuli oikea aika, niin lähtöpäätös olikin selvä. Samalla huomasimme, että Tansania oli elänyt sisällämme jo kauan.
Paitsi Tansaniasta ja itsestämme, tämä matka opetti paljon myös ystävyydestä, kohtaamisesta ja luottamuksesta. Matkalla olimme monta kertaa täysin uuden ja välillä hyvin epävarmankin tilanteen edessä. Lisäksi kohtasimme yllätyksiä ja erilaisia suunnitelman muutoksia päivittäin. Tällaisista olosuhteista ja tilanteista selviäminen edellytti täydellistä luottamusta toiseen. Ja yhtään kertaa ei tämä luottamus edes horjunut, vaan aina tiedettiin, että tuleepa vastaan mitä vaan (vaikka 200 opiskelijaa kerralla), niin tilanteesta selvitään yhdessä. Ja kun lähes neljä viikkoa ollaan 24/7 samassa paikassa, ei kumpikaan pysty esittämään mitään muuta kuin on. On vaan aidosti uskallettava olla oma itsensä sekä hyvässä että pahassa. Ja olihan meillä oli kaksi hyvää selviytymiskeinoa: yhteinen turvaverkko ja älyllinen pottuilu.

Tansaniassa kohtasimme kehitysmaan köyhyyden ja ihmisten inhimillisen rikkauden. Kun kirkkokäynnin jälkeen Tabatan kylässä tiedettiin, keitä olimme, kaikki tervehtivät iloisesti ja toivottivat tervetulleiksi. Myös Bukobassa voi kaikkialla aistia hyvän meiningin. Ihmiset olivat iloisia, hyväntuulisia ja avoimia. Kadulla kulkevat lapset ja nuoret tervehtivät iloisesti silmiin katsoen ja välillä "salaa" koskettivat valkoihoista. Bukossa hotellin pihalla harjoittelevat kuorolaiset halusivat jakaa eväät kanssamme, kun vain istuskelimme lähellä. Ihmiset olivat valmiita antamaan toisille niukkuudesta eikä suinkaan yltäkylläisyydestä. Tätä on mahdotonta eikä edes tarpeen verrata suomalaiseen elämäntapaan.

Elämisen rytmi Tansaniassa oli jotenkin hitaampi ja letkeämpi kuin mihin olimme tottuneet. Asioita hoidetaan ja järjestetään, mutta niitä ei yritetäkään saada asettumaan väkipakolla tiettyyn muottiin tai aikatauluun. Luottamus siihen, että kaikki järjestyy, on luja, vaikka et tiedä vielä seuraavaa askelmerkkiä. Miksi siis huolehtia asiasta nyt, kun ennen sitä voi moni asia vielä muuttua. Tämän me opimme yllättävän nopeasti ja oppi myös kantoi meidät yli monien suunnitelmien muutosten. Ja aina asiat järjestyivät. Piti vaan olla avoin ja luottaa itseensä. Koulut, joissa kävimme, olivat aivan oma lukunsa. Koulurakennukset olivat tiilistä tehtyjä isoja rakennuksia, joissa oli ikkuna-aukot ja peltikatot. Opettajan pöydän takana on huoneen levyinen liitutaulu. Opiskelijoilla on pienet pöydät ja irtotuolit, jotka sujuvasti kulkevat opiskelijoiden pään päällä luokkaa muutettaessa. Opiskelijoita ryhmässä voi olla sata ja yli. Oppikirjoja saattoi olla kolme koko luokalle. Samoin opiskelijat tulivat kouluun pitkistä matkoista, jopa kymmenen kilometrin päästä.
Teini-ikäiset opiskelijat olivat hymyileviä, avoimia He kunnioittivat sekä opettajia että toisiaan. Opetusmenetelmänä toimi erittäin hyvin liitutaulu ja opettajan puheiden ääneen toisto. Opettaja kysyy ”understood” ja luokka vastaa ”yes”. Vaikka opettajat sanoivat meille oppineensa meiltä paljon, niin tunne oli molemminpuolinen. Olimme vaikuttuneita siitä, miten vähillä ja isoissa ryhmissä voidaan opetusta hoitaa ja kaikki on silti hienosti hallinnassa.


Kohtasimme kouluissa kaikkiaan noin 1400 opiskelijaa ja 40 - 50 opettajaa. Osa kohtaamisista jäi pysyvästi mieleen ja joistakin opettajista tuli ystäviä, joiden kanssa viestittely on jatkunut myös Suomessa. He eivät sanoneet hyvästi, vaan näkemiin. Mekin uskomme, että joskus vielä kohdataan.




Olemme aina tienneet, että Afrikassa kirkolla ja järjestöillä on merkittävä rooli palvelujen tuottajana. Kun olimme avoimia uusille ihmisille ja kohtaamisille, saimme mahdollisuuden tutustua evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämään lasten keskukseen, orpokotiin ja kouluun. Saimme tutustua myös Hekima-järjestön työntekijöihin, jotka tekevät matalan kynnyksen, tai ilman kynnystä, työtä slummeissa. Arvostus ja kunnioitus sekä kirkon että järjestöjen tekemää työtä kohtaan lisääntyi entisestään. Oli eri asia nähdä työn tulokset konkreettisesti itse kuin lukea niistä lehdistä.



Tansanialainen ruoka sopi hyvin meidän vartalolle. Paljon keitettyjä kasviksia; perunaa, bataattia, kasavaa ja muita tuntemattomia kasviksia. Viktoria-järven rannalla syötiin paljon paikallista kalaa (paitsi Ninni). Kasvikset ja hedelmät olivat niin tuoreita ja maukkaita, ettei koskaan Suomessa saa sellaisia. Banaanit siirtyvät meillä ruuanlaittoon satavarmasti sekä etu-ja jälkiruokiin. Niin ja Ninnin oppien mukaan Tuijakin on luvannut alkaa juomaan huomattavasti enemmän vettä.



Tansanian luonto hämmästytti vehreydellään ja monimuotoisuudellaan. Safari oli täysin vailla vertaansa oleva kokemus. Vaikka villieläinten näkeminen luonnossa oli hienoa, niin safarilla vallinnut levollinen ja pysähtynyt tunnelma sekä tunne omasta pienuudesta kaiken suuren keskellä oli vielä vaikuttavampaa. Myös Bukoban alueen huikeat näkymät koulumatkoilla jaksoivat ihastuttaa joka päivä.





Matkasta jäi tunne, kun Tansania on nähty, niin mikään ei ole mitään. Näin on, ja omaan elämään paluuta haluaisi pitkittää. Matkaan tarttui asenne, että aiotaan ottaa asiat astetta löysemmin ja joustavammin. Asiat hoituvat ilman tarkkoja suunnitelmia ja ennen kaikkea sattumille tulee antaa tilaa. Tilaa kannattaa antaa myös hyville kohtaamisille ja ihmisille. Onnellisuuteen ei loppujen lopuksi tarvita paljon eikä kaikkea voi ehkä sittenkään laittaa Excel-taulukkoon.
Aivan varmaa on, että yhteistyö uusien verkostojen kanssa ei jää tähän. Projekti jatkuu muodossa tai toisessa. Tulemme välittämään tätä ilosanomaa eteenpäin monella tavalla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Kirjoitamme jo mielessämme artikkelia aiheesta ”Mikä on parasta olla tyttö?”. Naiset on aina naisia, ollaanpa missä maassa tahansa. Ja siitä ollaan ylpeitä! Loppumatkaa kohden meistä tuli melkoisia tyttöjuttujen ja matikan matkasaarnaajia.
Tutustumiskäynneillä pappien kanssa tajusimme, että kirkon kautta voi helposti hakeutua vapaaehtoistyöhön. Tuija aikoo kirjoittaa tästä toiseen blogiinsa ja kertoa näin asiaa eteenpäin. Tiedämme, että monet eläkkeellä olevat haaveilevat vapaaehtoistyöstä.
Kun Suomessa eletään poikkeusoloja, niin Tansaniasta saadut muistot ja kokemukset tuntuvat entistä tärkeämmiltä. Ne antavat toivoa, että kyllä elämä tulee jatkumaan ja kaikesta selvitään.
Lämpimät ja nöyrät kiitokset teille lukijamme. Olette olleet mukanamme matkalla. Monet ihmissuhteet ovat aktivoituneet blogin myötä ja uusia tuttavuuksia on tullut. Tuijan osalta blogin kirjoittaminen jatkuu "Valotuksia eläkeläiselämään" -blogissa, vaikka jutut ovat luonteeltaan vähän erilaisia.
Uudet ystävämme Tansaniassa ovat olleet iloisia siitä, että olemme kertoneet heistä ja heidän elämästään muille suomalaisille. Samalla kuvissa esiintyneiden henkilöiden kanssa on vapaamuotoisesti sovittu kuvien julkaisemisesta. Useat henkilöt kävivät katsomassa blogin kuvia ja toivoivat, että blogin myötä mahdollisimman moni saisi hyvän kuvan Tansaniasta ja tansanialaisesta elämästä. Ehkä jopa innostuisi lähtemään itse matkaan.
Tämän kirjoittivat Ninni ja Tuija yhdessä ja erikseen.









































