Kirkon kautta kyläläiseksi

Sunnuntai 1.3.

Sunnuntain kunniaksi päätimme osallistua paikallisessa kirkossa katolilaiseen messuun. Olimme eilen etukäteen varmistaneet isäntäpariskunnaltamme, että tämä sopii heille ja on muutenkin kaikin puolin hyväksyttävää. Emäntämme Angela ei käy kirkossa ja isäntämme oli menossa ensimmäiseen messuun klo 6 aamulla, joten menimme kahdestaan klo 8 alkavaan messuun.

Jo perinteiseen tapaan Angela oli soittanut meille kuljettajan viemään meidät kirkkoon, mutta sovimme, että messun jälkeen kävelemme kotiin. Hämmästyksemme oli suuri, kun tajusimme, että kuljettaja vei meidät noin 400 metrin päässä olevaan lähikirkkoon, jota olimme jo kävelyreissuilla ihailleet. Mutta pääsimmepä perille oikeaan paikkaan. Mietimme vaan matkalla, että mitenköhän pitkän matkan kuljettaja oli ajanut kotoaan ennen kuin haki meidät. Mutta eipä tuo matka maksanutkaan meille kuin noin 80 senttiä.

Messu katolilaisessa kirkossa oli vaikuttava kokemus. Kirkko oli aivan täynnä ja kaikki olivat pukeutuneet erittäin kauniisti. Kun katselimme erityisesti naisten upeita ja värikkäitä asuja, tuntui kuin olisimme muotinäytöksessä tai linnan juhlissa. Khakinvärisissä puolipitkissä mekoissa tunsimme itsemme harmaavarpusiksi.



Messu kesti kaksi tuntia ja vaikka emme ymmärtäneet kieltä, niin nautimme messun seuraamisesta ja erityisesti upeasta kuorolaulusta. Kolehti kerättiin siten, että kirkkokansa käveli jonossa laatikon ohi ja pudotti kolehtinsa laatikkoon. Ja tämä tehtiin kahdesti. Reippaasti mekin toimimme samalla tavalla ja saimme osaksemme paljon ystävällisiä hymyjä. Kesken messun noustiin kättelemään lähimmän ihmiset ja sanottiin jotain, jonka jälkikäteen selvitimme olevan jonkinlainen rauhan toivotus.

Vaatimattomasta vaatetuksesta huolimatta tulimme kyllä huomatuiksi. Tajusimme nimittäin messun loppuvaiheessa, kuinka pappi sanoikin jotain englanniksi ja bongasimme sanan "introduce". Ihmisten tuijottaessa meitä tarkistimme vieressämme istuvalta tytöltä, että haluttiinko MEIDÄN menevän eteen esittelemään itsemme. Ja niin tosiaan haluttiin! Siinä sitten reippaasti opettajan askelin kävelimme kirkon etuosaan mikrofonin eteen ja kerroimme ketä ja mistä olemme. Yksi papeista käänsi sanomamme swahiliksi. Muistimme myös kiittää siitä, että saimme tulla Tansaniaan ja heidän kyläänsä ja kehua tansanialaisten ystävällisyyttä. Se tunne, kun seisot ison kirkon etuosassa täyden kirkon mustia ihmisiä tuijottaessa ja hymyillessä sinulle!

Messun jälkeen ihmiset tulivat kättelemään ja esittäytymään ja huomasimme, että emmepä olleet ainoat valkoiset ihmiset. Eräs vaalea mies tuli kahteen kertaan jopa vähän liikuttuneena kertomaan, miten hän ilahtui nähdessään meidät. Epäilimme häntä tansanialaiseksi albiinoksi ja tämä epäilyksemme sai vahvistuksen Angelan luona. Kotimatkalla saimme lisää iloisia tervehdyksiä.

Isäntäpariskuntamme oli selvästi ylpeä siitä, että olimme uskaltaneet mennä esittäytymään kyläläisille ja he kuulivatkin tapahtumasta päivän aikana usealta eri ihmiseltä. Kun iltapäivällä olimme lähdössä kylälle kävelyretkelle, Angela totesi, että hän ei ole enää ollenkaan huolissaan turvallisuudestamme. Kylällä on kuulemma nyt niin paljon hyviä meidät tuntevia ihmisiä, että he pitävät huolta turvallisuudestamme ja suojelevat meitä pahoilta ihmisiltä. Ja tämän todella huomasimme! Saimme kävelyretkellä jatkuvasti tervehdyksiä ja tervetuloa -huutoja sekä swahiliksi että englanniksi. Tuntui, että meistä oli päivässä tullut kyläläisiä.



Muuten päivä sujuikin lepäillessä ja kirjoitellessa blogeja, jotka olivat safarireissulla jääneet rästiin. Sunnuntai oli myös hyvä pyykkipäivä ja perinteisesti meidän tehtävänä oli kattaa pöytä aterioille.

 



Miten paljon olemmekaan viikossa oppineet afrikkalaisesta elämästä! Ja miten paljon ehdimme vielä oppiakaan.

Tämän kirjoitti Ninni edelleen ihaillen upeita tansanialaisia naisia värikkäissä mekoissaan